скачать книгу бесплатно
Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
– Ja mitä minä siellä?
Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
– Ja mitä sinä täällä – tässä surkeassa maassa – semmoinen kuin sinä?
– Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
– He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset, kesäiset koirat – et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.
– Entäpä katookin – kenellepä siitä lie vahinkoa?
– Kyllä sen tiedät kenelle.
– Olisiko sielläkään parempi?
– Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan valmiina tuovat – naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.
– Mitä sitten naiset tekevät?
– Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat. Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat, makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät – täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa!
– Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen.
– Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.
Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti neulaa käyttäen.
– Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään – niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan – silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!
Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä puhui.
– Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!
– Sinun kerallasi?
– Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…
– Elä puhu semmoisia.
Mutta Shemeikka jatkoi:
– Ja ketä varten? Tuota – ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…
– Elä puhu minulle enää mitään! – Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.
– Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii – rykii ja röheltää —
– Voi, voi – elä!
– Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?
– En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.
– Etkö? Etkö todellakaan?
– Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?
Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? – Miksei Juha tule jo kalasta? – Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?
Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.
Mutta tottahan se oli puhunut – totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.
– Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi – saadaan nämä Kaisankin kanssa.
Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!
– Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit, Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.
– Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.
– Missä sinulla oli verkot?
– Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.
– Siellähän me silloinkin, muistatko?
– Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.
– Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?
– Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…
Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!
Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.
– Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.
– Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?
– Anoppi? – Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.
Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.
– Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.
– Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.
– Olkoon siellä.
Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.
Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…
– Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.
– Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
– Mistä se haukkuu?
– Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.
– Liian hyvä sinulle? Kuka?
– Juha.
Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja Marja antoi hänen nauraa.
Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. «Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän». Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…
Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.
Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
– Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
– Minnekä?
– Karjalaan, niinkuin oli puhe.
– Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?
– Sentähden, että sinä olet minun.
– Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
– Sentähden, että minä tahdon.
Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
– Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
– Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. – Hän tarttuu Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
– Elä, Shemeikka – päästä —
– Tuletko?
Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
– Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.
– Kenen toisen?
– Juhanpa.
– Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.
– Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?
– Minä!
– Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?
– Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.
Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.
– Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!
– Mistä sinä sen tiedät?
Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.
– Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…
– Mistä sinä sen tiedät?
– Tule! Riennä koskelle!
– En saa!
– Tule – mene – kierrä! ei kukaan saa tietää.
– En uskalla.
– Näin sinut silloin – koko ruumiisi – rintasi – jalkasi —
Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.
Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.
Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika – antoi silkit ja soljet – tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…
