скачать книгу бесплатно
– Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
– Täytä sinä sitten säkit, minä sill’aikaa mieheni noudan?
– Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
– Hyvä on!
Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut, Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
– Kuka sinä olet? Piikako?
– Siltäkö näytän?
– Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai miniäkö lienet?
– Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
– Tuon?
– Senpä sen.
– Hän miehesi tuo – ?
– On.
– Sinun?
– Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
Vieras heilautti kättään.
– Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa, äijä rähjän.
– Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään kantaa.
– Vääräsäären, väkäleuan! – Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin katselen. Lienet se – ja se olet – se on pää, se ryhti – vaan oli hiuksesi silloin hajallaan.
– Minunko? milloinka?
– Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja tukkaasi suit – ilkoisen alasti – minä venheessä alas viiletin?
– Sinäkö se olit?
– Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
– Otit?
– Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella jalat maasta nostin … niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista – ja purteni pohjaan heitin!
– Noin vain keikahutit? – Kehuja olet, kuka lienetkin.
– Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
– Ei naama nimeä sano.
– Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin – ei sulkenut tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi, käsi pankon patsaassa.
– Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
– Olet kuullut puhuttavan?
– Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
– Se!
– Hilapan poika?
– Sen!
Juha kuului huutavan ulkoa.
– Mitäpähän äijä siellä pakisee?
– Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua, metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron-ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen polttajista, naisen ryöstäjistä… Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei saanut pysähtymään venhettään? – Marja teki tuvassaan jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa? «Väkäleuka…? vääräsääri?» Mutta ilman sitä vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä sinua katselen! En päly perääsi! – ja Marja vetihe pois ikkunasta. Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
– Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
– Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
– Kerran tuonkin sai nähdä … vaikkakin vain selältä.
– Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!
– Joko se meni myötyrinään?
– En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.
Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen, hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.
– Eikö se mennytkään? kysyi Marja.
– Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.
– Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.
– Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain. Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää kohdella kuin pappia.
– Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?
– Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.
– Oliko makeata?
– Jotta oliko? Oli se – mitä lie ollut ulkomaan makeata – soutaa suonissani kuin mahla kevätkoivussa.
– Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?
Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.
– Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.
– Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.
– Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.
– Elähän nyt, – itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
Kuulehan! Elähän mene – ei olla enää nyrpeitä… Häh?
Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään, heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata jalkainsa alla.
– Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.
Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.
– Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.
– On sillä jalan nousu!
– Onko muutenkin mieluisenne?
– On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?
– Ei ole minulla vielä omituista.
– Vai ei? Ottaaksesi pitäisi. – Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha näppiä lyöden.
– Tahdotko vielä?
– Ei nyt, ei nyt … vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen makeihin perso.
– On makehia, on korehia!
Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä ilmaista… Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.
– Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.
– Säilynee kai laukkuni tuvassa?
– Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.
– Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää…
– Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen on Juha!
Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.
– Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!
Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.
Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.
– Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla, livahti hän ovesta hautomaan vastoja.
– Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon – hätäkö niillä tuommoisilla aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.
– Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.
– Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele. – Katso sinäkin noita sen käsivarsia – ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu – ka, kun putosi!
– No niin – tuoss' on!
Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
– Ai! huudahti Shemeikka.
– Voi, sattuiko?
– Sattui.
– Mihinkä? hihitti Juha.
– Mihin lienee.
Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
– Sen kelvottomat!
– Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
