скачать книгу бесплатно
– Vieläkö?
– Jo riittää!
Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.
– Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
– Ettehän te mikä vaivainen ole?
– Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
– Ei vieras huomaa mitään.
– En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan – Juha oli alentavinaan ääntään ja luuli puhuvansa kuiskaten – käännäs vähän kylkeäsi … en olisi ehkä muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika – sen äiti tuli meille sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli – niin kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia, vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.
– Venakko?
Vasta lakkasi lätkimästä.
– Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.
– Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.
– Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan – sama juttu, minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai, hupakko. – Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita…
– Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.
– Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: «Jos tuon tiesin, että hänestä mieron kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin sivellään toistakin puolta.
– Jo riittää, sanoi Shemeikka – Sitä sanoitte, ettette välittänyt rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.
– Niinpä niin – Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien. – Niinpä niin, vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.
– Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.
– Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.
Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä halolla oveen.
– Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin – onko se siellä porstuassa, katsopas?
Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.
– Ei näy enää olevan.
– Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.
– Tulenko pehmittelemäänkin?
– Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?
– Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.
– Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu kuin näkijä.
Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:
– Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta apumiestä kuin tuo Marja. «Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään, vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin. – Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…
– Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.
Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?
– Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.
Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?
Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten – pitkä, solakka, sopusuhtainen – eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta… Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön, räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.
Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.
– Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.
Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.
– Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.
– Kah, annahan kun viillytteleime.
Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:
– Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.
Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.
– Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.
– Mitä se on? Viinaako?
Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain säärin.
– Ei ole viinaa, sanoi hän, – lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää naisenkin suu.
– En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.
Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt – ja Marja katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.
– Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.
Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.
– Totta on, mitä isäntä sanoi.
– Mitä se sanoi? kysyi Marja.
– Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?
– Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.
Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille.
– Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.
– Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
– Elä hintoja kysele, sanoi Juha.
– Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.
– Ettäkö ostaisit minulle – tämän?
Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.
– Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.
– Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?
– Kaulahan, sanoi Shemeikka, – nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen.
– Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!
– Onpa se, onpa…
Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.
– Se vielä solkea puuttuu.
– Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.
– Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.
– Vaskinenko – vai? kysyi Shemeikka.
– Jospahan minulla kultaisia.
– Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.
– Kultako? päivitteli Marja.
Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.
– Näytä solkiasi, näytä!
Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa keräten – kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas takaisin panee – helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa – yhden viimein jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden puolen riippuen – jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
– Täss' on, tämä sopinee.
– Elä, elä! – en minä semmoista!
– Ota vain – ota vain!
– Mitä hirveitä maksaneekaan?
– Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
– Et tuota raatsi!
– Ettenkö raatsi!
Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
– Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle.
– Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.
– Minkätähden sinä?
– On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.
– Sinäkö sen annatkin?
– Saathan odottaa ukkoa panemaan – jos luulet paremmin osaavan.
– Ei se – vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja kuin hädissään.
– Vento vieraanko? – kun oman heimosi miehen!
– Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.
– Mutta minä tiedän ja – näen.
– Mitäpä nähnet?
– Näen, mitä näen – ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä kantaan – Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä kukkasellakin koristettanee.
Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan – hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt – rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta, hyvää mieltä ja häpeämistä.
– Nyt on hyvä – kyllä se nyt jo pysyy.
