скачать книгу бесплатно
– Herppeshuulia, niin.
Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?
– Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä linnaan hakemassa. Tänne minä jään, pakko. Eikähän tässä mitään, mutta aina kun Suomesta tulee mies niin tulee asioita mieleen. Muuten, sinähän voisit hommata minulle vähän rahaa? Jäi sinne Vanhaan Maahan. Sinä kun olet tommoinen rehdin tuntuinen mies niin rupiappa kuriiriksi. Lentelet ja lomailet, kyllä se onnistuu.
Oiva Juntunen ajatteli omia kultaharkkojaan. Näytti siltä ettei niittenkään tuominen valtameren yli olisi kovinkaan helppoa. Hän ei voinut Jabalaa auttaa, mutta lupasi tuoda muikkusäilykkeitä jos sattuisi tulemaan joskus toiste.
– Niinhän ne kaikki lupaa. Yksikin kaveri lupasi hommata Suomesta kunnon ruisleipiä tänne mulle. Perkele toi rinkeleitä, mitä minä niillä.
Oiva Juntunen totesi ettei hän ollut Floridassa turvassa kauppateknikko Siiran vaatimuksilta. Tännehän kaikki roistot kokoontuvat, miksei sitten Siirakin.
Jonakin kauniina aamuna kauppateknikko Siira saattaisi ilmaantua huvilan terassille revolveri kourassa. Olisi siinä selittelemistä. Tappaisi se sika, aivan varmasti.
Oiva Juntunen matkusti New Yorkiin. Hän ajatteli asettua sinne asumaan. Suurkaupungista ei Siira häntä ikinä löytäisi.
Mutta jo ennenkuin Oiva Juntunen oli ehtinyt asettua hotelliin hänet ryöstettiin. Keskellä päivää, keskellä katua, ihmisten keskellä. Gangsterit veivät rahat, hyvä kun eivät ampuneet. Lähtiessään yksi niistä riuhtaisi silkkisen solmion Oivan kaulasta. Jättivät sentään passin ja enimmät vaatteet.
Putipuhtaaksi ryöstetty[15 - putipuhtaaksi ryöstetty – подчистую ограбленный] mies ei miljoonakaupungissa ole mitenkään erityisen kadehtittava olento. Oiva Juntunen marssi Ruotsin konsulaattiin, jossa häneen suhtauduttiin vieroksuen.
– Finne igen[16 - finne igen – шв. снова финн], sanoivat Ruotsin viranomaiset ja pudistivat säälien päätään. Oiva Juntunen pyysi apua Suomen konsulaatista. Hän sai matkalipun, mutta ei Tukholmaan jossa asui, vaan Helsinkiin, koska hän oli Suomen kansalainen.
– Kas kun ette pyydä matkarahoja Moskovaan, sanoivat viranomaiset. – Menette Helsingissä sosiaalitoimistoon ja pyydätte sieltä matkarahat Tukholmaan. Me hoitelemme täällä vain näitä pitkiä linjoja.
Sosiaaliluukulleko tässä toimitettiin miestä, jolla oli savolaisessa sontatunkiossa kolmekymmentäkuusi kiloa 24 karaatin kultaa? Irvokasta. Mutta useinkos viranomaisten hommissa on järkeä.
Lentokoneessa Oiva Juntunen päätti ettei hän toista kertaa Amerikkaan matkustaisi. Kyllä maailmassa piti olla varmempia pakopaikkoja tavalliselle rosvolle.
Seutulassa Oiva Juntunen soitti Tukholmaan ruotsalaiselle roistoystävälleen Stickanille, joka lähetti rahaa. Heti pikamääräyksen saatuaan Oiva vuokrasi upean auton ja ajoi Vehmersalmelle, autioituneelle kotitilalleen. Siellä häntä odotti ruostunut ojalapio ja maailman kallein sontatunkio.
Siinä maailmalta palannut poika asteli kotimökkinsä niin tutulla pihapolulla katsellen vesoittuneita vainioita, jotka vihersivät alkukesän lempeydessä. Hän ajatteli että todella, kotimaa oli sittenkin suloisen kaunis. Miten ihanasti ikivanha pihapihlaja suhisi kesätuulesssa!
Mutta Oiva Juntunen ei mennyt tupaan, vaan loi katseensa navetan taakse, nokkosia ja koiranputkea kasvavan lantakasan suuntaan. Kuinka kauniina se kohosikaan harmaantuneen karjasuojan kupeesta… siinä oli ytyä, kasvuvoimaa, siinä oli kultaa! Siinä oli Oiva Juntusen aarrekätkö, ovela kassakaappi. Mutta heti kun kauppateknikko, monimurhaaja Siira saisi Ruotsin ajattelemattomalta kuninkaalta armon, ja vapauden, tämä säntäisi haistelemaan Vehmersalmen maisemia. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja sen takia kulta piti nyt siirtää turvaan.
Oiva Juntunen työntyi sisälle harmaaseen vajaan, jossa ruostunut niittokone tervehti häntä hellästi.
Lapio kädessään Oiva palasi vajasta ja asteli tunkiolle. Nokkoset pistelivät nilkkoihin ohuitten kreppisukkien läpi, mutta siitä viis[17 - siitä viis – это неважно / всё равно]. Mies seisoi nyt kultaisen karjalannan päällä.
Mittapiste navetan nurkasta piti olla kolme ja puoli metriä, toinen koordinaatti sontaluukusta vähän vaille kaksi metriä. Oiva Juntunen iski lapion kultaisen leikkauksen keskipisteeseen. Se oli kuin kassakaapin numerolukon ensimmäinen numeron pyöräytys.
Syvällepä kulta olikin tullut haudatuksi. Kaivettuaan tunnin verran Oiva sai aikaan metriä leveän ja puolta syvän kuopan, mutta kultaa ei löytynyt. Hikisenä ja puolikengät sonnassa Oiva nousi ylös kaivannosta. Suunnaton pilvi sinimahaisia kärpäsiä seurasi kullankaivajaa tunkion laelle. Oiva pani tupakaksi ja kuivasi otsaansa hiestä.
– Saatana, virkkoi mies myrtyneenä.
Tupakoituaan Oiva palasi taas työhönsä. Ei maailma laiskoja elätä[18 - Ei maailma laiskoja elätä. – посл. Мир ленивых не прокормит.]. Hän otti uudet, entistä laajemmat koordinaatit ja ahkeroi tunkiolla vielä tunnin verran. Syntyi valtava kuoppa, ja viimein ahkeruus palkittiin. Kolme kultaharkkoa kolahti vuorollaan lapioon. Oiva Juntunen kanteli kalliit harkot pihalle, vinttasi kaivosta vettä ja pesi ne sonnasta puhtaiksi.
Siinä lojui pihanurmella kolme kahdentoista kilon kimmeltävää hienokultaharkkoa, kyljissään Australian valtionpankin leimat. Oiva Juntunen siveli kylmää jalometallia. Kämmen hikosi, sydän löi tavallista nopeammin. Tätä saalista hän ei koskaan suostuisi jakamaan monimurhaaja Siiran kanssa.
Naapurin ukko ajeli traktorilla pellollaan. Oiva Juntunen piilotti kullan nopeasti auton matkatavarasäiliöön, jonka hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän heilautti kättään ukolle, joka ajoi pihaan ihmettelemään vierasta.
– Ka, Oevahan se siinä! Lomillekko Ruottista asti tulit?
Naapurin isäntä katseli Oivaa hetken.
– Vaan on sulla patiinit paskassa. Mie lämmitän saunan, tuu meillen yöksi.
– Kävelin tuossa tunkiolla, kaivoin matoja. Jos vaikka iltasella kävisin ongella.
Myöhemmin, ongelta tultuaan, Oiva meni naapurin ukon kanssa saunaan ja otti oikein tuhdit löylyt. Hän kävi järvessä ja tarinoi ukon kanssa.
– Sinä se Oeva lienet Ruottissa hyvissä hankkeissa kun nuin on herran kamppeet ja tuommonen auto.
– No, toimeen on tultu.
– Hyvin siellä kuuluu pyhältävän sillä sun serkkupojallakin siellä Sytneyssä. Kuulemma iso tirika siellä. Kävi viime viikolla ja kovasti kehu. Lähetti sulle terveisiä, käski käymään. Sano että soitat vaan niin se noutaa kentältä.
Aamulla Oiva Juntunen hyvästeli naapurinsa. Hän nousi autoon, käänsi keulan kohti pohjoista. Jospa ajelisi Lappiin asti? Sinne kun kullan piilottaisi, niin eipä Siira saalista löytäisi vaikka ikänsä erämaita tonkisi.
Voisi samantien itsekin jäädä erakoksi, kultaa vahtimaan.
Rovaniemellä Oiva Juntunen yöpyi, hankki aamulla retkeilyvarusteet ja hiukan muonaa, ja lähti sitten myymään kultaa Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Hän mursi yhdestä harkosta mojovan kimpaleen, kääri sen vessapaperiin ja asteli Kyanderin puheille.
Kyander, jolla oli kokemusta Lapin kullankaivajien hippujen markkinoinnista, totesi oitis että kyseessä oli 24 karaatin hienokulta.
– Punnitaampa, hän totesi luuppi silmillään.
Kulta painoi neljä unssia ja rapiat. Oiva Juntuselle maksettiin siitä 11 400 markaa, käteisellä. Kyanderia ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin, mistä kulta oli peräisin.
Kun kaikki asiat oli toimitettu, suuntasi Oiva Juntunen ajokkinsa keulan kohti pohjoista. Hän valitsi Käsivarteen johtavan tien, ajoi Kittilään, ohitti Sirkassa ja Tepastossa pitkiä sotilaskolonnia, ja saapui viimein Puljuun, mitättömään erämaakylään suurten suoalueitten keskellä. Siellä hän päätti hylätä autonsa ja oijustaa metsään. Hän keinotteli raskaan kultarepun selkäänsä ja suunnisti kohti länttä.
Puolitoista vuorokautta Oiva Juntunen hoippui kultalastissa yhä syvemmälle erämaahan. Mitä pitemmälle hän ennätti, sitä varmemmaksi hän tuli: ikipäivinä monimurhaaja Siiran kynnet eivät ylettyisi tänne asti kultaa tasaamaan.
Viimein Oiva Juntusen voimat loppuivat. Hän piilotti kullan pienen hiekkaharjanteen kupeeseen, paikkaan jossa levisi jääkautista pirunpeltoa muutaman aarin alalla. Oiva Juntunen kieritti muutamia suuria kivenlohkareita syrjään ja kätki kolme kultaharkkoa näin syntyneeseen luolaan. Ennen piilon peittämistä hän kumartui kultaharkkojen puoleen ja antoi kuuman suudelman viileälle jalometallille.
Väsyneenä Oiva Juntunen sytytti savukkeen ja ajatteli että oli eksyksissä. Mutta sen parempi. Hän ei tiennyt missä oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kulta oli nyt niin varmassa tallessa ettei koskaan. Se oli kaivettu esiin jossakin Australian pohjoisessa territoriossa, ja nyt se oli täällä. Oiva Juntunen istui kivellä, jonka alla harkot makasivat, ja poltteli tupakkaa onnellisena.
4
Majuri Sulo Armas Remes istui pataljoonankomentajan toimistossa naama punaisena. Suuri sydän hakkasi rasittuneesti jykevien kylkiluiden takana. Pää tärähteli, mahassa velloivat keltahappoiset liemet. Päätä ei sentään särkenyt, sillä majuri Remeksellä oli semmoinen pää jota ei särje koskaan, ei vaikka se halkaistaisiin.
Majuri Remeksellä oli hitonmoinen kohmelo. Yleensäkin hänellä oli kauhea krapula tähän aikaan vuorokaudesta, aamupäivällä. Majuri Remes oli neljänkymmenen ikäinen suurikokoinen aktiiviupseeri, karkeaääninen ja juoppo. Oikea röhmy.
Majurin työpöydän laatikossa oli ladattu pistooli, ylimmässä laatikossa. Samassa laatikossa oli myös pullollinen pomeranssiviinaa[19 - pomeranssiviina – померанцевая водка (настоянная на померанцевых корках; померанец – горький апельсин)]. Muissa laatikoissa oli jalkaväkipataljoonan koulutusohjelmia ja kellastuneita kalustoluetteloita.
Majuri Remes veti laatikon auki ja otti sotilaspistoolin käteensa. Hän katseli verestävin silmin sinisenkiiltävää asetta, tunnusteli karheilla sormillaan kylmää rautaa, poisti varmistimen ja veti panoksen piippuun. Hetken hän hyväili aseen liipasinta, sulki sitten silmänsä ja työnsi aseen piipun suuhunsa. Tovin hän imeskeli pistoolinpiippua kuin tuttia.
Kuitenkaan majuri ei laukaissut asetta, vaikka vähällä se oli. Hän lakkasi kuolaamasta kuoleman suuta[20 - kuolata suuta – трепать языком, говорить чепуху], varmisti aseen ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Sitten hän otti esiin pomeranssipullon.
Majuri katsoi kelloa. Se oli vähän yli kymmenen. Voisiko kenties siemaista vähäisen siivun pomeranssiviinaa, vaikka kieltämättä olikin melko varhainen vuorokaudenaika?
Korkki ratisi tutulla äänellä pullon auetessa. Voisikohan todella naukata vähän, mietiskeli majuri. Hän vei pullon suuhunsa, kitapurjeet avautuivat. Pari kertaa aataminomena muljahti, häijyä viinaa lorisi kurkkutorvea pitkin alas avaraan mahaan, jossa vatsahapot kävivät riehakkaaseen taisteluun pomeranssiviinaa vastaan.
Majuri sulki silmänsä. Kylläpä ottikin lujille. Kämmenet hikosivat, sydän teutaroi rinnassa, hiki pusertui otsalle. Maha kurisi, majurin piti riuhtaista itsensä tuolista ja juosta vessaan. Hän oksensi mahansa tyhjäksi, pesi hampaat, kurlutti suussaan vettä, piteli sydänalaansa, kuivasi vetistyneet silmänsä jotka paloivat verestävinä palloina kärsivän miespoloisen päässä. Kaksi voimisteluliikettä, kädet ylös ja alas, lievä kumarrus… ja sitten takaisin pomeranssiviinan pakeille.
Uudempi ryyppy pysyikin jo sisällä. Heti sydämen raskas iskentä keventyi. Enää ei hikeä pursunnut nahasta ulos yhtä haisevan vuolaana kuin äsken. Majuri Remes kampasi karhean tumman tukkansa, otti yielä yhden nopean ryypyn ja pani pullon pois.
– Kyllä tämä tästä taas.[21 - Kyllä tämä tästä. – Ну вот, уже лучше!]
Majuri onki käsiinsä kasan papereita, karttoja ja luetteloita. Hän oli pataljoonan komentaja, mutta paljonkos tavallisen pataljoonan asioista oli hoitamista? Prikaatin esikunta oli määrännyt hänet valmistelemaan suuria sotaharjoituksia Lappiin. Ikävää puuhaa. Harjoituksiin ottaisi osaa prikaati ja joukkoja muistakin saman sotilas-läänin yksiköistä.
Majuri Remes oli koulutukseltaan pioneeri ja esiupseeri, mutta tässä hän nyt istui, puskajussipataljoonan komentajana mitättömässä varuskunnassa. Hänen oikea paikkansa olisi ollut pioneeripataljoonassa, erillisessä yksikössä, tai paremminkin pääesikunnassa. Mistä lie johtunut että hänen uransa oli juuttunut tähän, tämän mitättömän pöydän ääreen.
Majuri kaavaili kartalle hajamielisesti tulevia harjoitusalueita. Kokoontumispaikat, hyökkäysurat, viivytyslinjat, joukkojen keskityskuljetukset, huoltopisteet… Eversti oli hänelle tämän ikävän työn antanut. Nyöryyttävää kansliahommaa kun sitä oikein ajatteli. Joskus teki mieli repäistä eversti Hannista nyrkillä kasvoihin.
Majuri katseli nyrkkiin puristunutta kättään. Siinä oli moukari joka heilahti herkästi. Sillä nyrkillä oli lyöty turpiin erästäkin miestä. Se oli luumöykky, joka automaattisesti puristui kokoon aina kun Remes tuli juovuksiin.
Majuri Remes komensi kirjurivarusmiehen toimistoonsa. Alikersantti lopsautti veltonpuoleisen asennon. Remeksen teki mieli kietaista poikaa nenälle, mutta eihän sellaista puolustusvoimissa sallittu. Hän ojensi pojalle tuhruisen kympin ja määräsi:
– Juoskaapa alikersantti sotilaskotiin ja tuokaa pari pulloa jotakin hiilihappoista virvoketta. Närästää hiukkasen.
– Kyllä herra majuri, ainahan teitä närästää, vastasi kirjuri ja otti jalat alleen[22 - ottaa jalat alle – пуститься наутёк].
Saatanallinen nulikka, ajatteli majuri Remes. Pirunko takia minun piti sille ruveta selittelemään? Tottahan nyt komentaja saa limsaa juoda työaikana, ei kai se sentään ole kiellettyä.
Pian kirjuri toi virvokkeet. Majuri ärjäisi hänet ulos huoneesta. Sitten hän kaatoi pomeranssiviinaa hammasmukiin ja laimensi sen limonadilla. Jäitä juoma hieman kaipasi, mutta meni se näinkin.
– Siedettavää vaikkei hyvää. Tehokasta joka tapauksessa.
Puhelin soi. Vaimo, perkele.
– Kuule Sulo. Meidän täytyy keskustella. Eihän meidän avioliitolla enää ole mitään tarkoitusta.
– Älä soittele tänne, minulla on töitä.
– Mina en kestä tätä enää. Ihan totta, Sulo. En minä ole hysteerinen, sinä vaan olet niin kauhea että minun kestokykyni murtuu jonakin päivänä.
Tätä se oli aina. Vaimo vaati ja valitti. Majuri Remes piti itseään sentään suhteellisen ymmärtäväisenä aviomiehenä, mitä nyt joskus vähän läimäytti akkaa. Kurittaa karhukin pesuettaan, miksei sitten majuri. Sitäpaitsi, ei Remeksellä ole ollut mitään sitä vastaan että vaimo ottaisi hänestä avioeron. Lapset, kaksi niitä oli, olivat onneksi jo aikuisia. Nuoria naisia, toinen jo naimisissa, toinen huulella[23 - olla huulella – приблизиться к осуществлению чего-л.]. Hutsuja molemmat… no, vaimo ne oli piloille hellinyt[24 - helliä piloille – испортить, избаловать].
– Puhutaan illalla. Minulla on töitä, usko nyt Irmeli. Hei.
Majuri sulki puhelimen. Irmeli… olihan siitä jo aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin tuonnimisen tytön kanssa. Kadettikoulun toisella vuosikurssilla se oli tapahtunut. Irmeli oli ollut kaunis nainen. Kaikilla upseereilla oli kauniit vaimot. Se johtui kadettien sinisistä univormuista. Kadetit ovat suloisia ja topakoita kuin sinitiaiset; kauniit tytöt rakastuvat heihin herkästi. Niin oli tapahtunut Remeksellekin. Miehet käyvät vuosien mittaan ärtyneiksi, ja samaa tahtia kasvaa vaimojen hysteerisyys. Ellei miehen ylennys tule ajallaan, alkavat rouvat häpeillä. Suomen armeijan hierarkiaa ylläpitävät aviovaimot. Everstien rouvat kadehtivat kenraalittaria, kapteenskat kantavat kaunaa[25 - kantaa kaunaa – питать неприязнь, затаить обиду] majurien muijille.
Remes tiesi ettei hänestä koskaan tulisi edes everstiluutnanttia, puhumattakaan että hän saisi kurkkunsa molemmille puolille kolme everstin ruusuketta. Se oli kova paikka vaimolle. Joskus nuorempana Remes oli kuvitellut ylenevänsä kenraalimajuriksi saakka… silloin se oli tuntunut jopa luonnolliselta. Mutta ei enää. Nyt oli kysymys siitä, jaksaisiko hän pysyä kelkassa yleensäkään mukana. Pääsisikö kunnialla edes eläkkeelle? Prikaatinkomentaja oli äsken antanut henkilökohtaisen varoituksen. Suullisesti.
«Kuulkaahan majuri. Teidän väkivaltainen käytöksenne ei ole sopusoinnussa puolustusvoimien kasvatustehtävän kanssa. Katsokaa tämä isälliseksi varoitukseksi. Tiedätte mitä se merkitsee.»
Semmoisia eversti oli puhellut. Tästä ei ollut pitkä matka potkuihin, sen majuri Remes kyllä hyvin tiesi.
Puhelin soi. Eversti Hanninen kyseli sotaharjoitussuunnitelmasta. Eikö se vieläkään ollut valmis esiteltäväksi?
Puhelun päätyttyä majuri Remes kaatoi itselleen aika lorauksen pomeranssiviinaa. Toinen virvokepullo oli jo tyhjä. Miten masentavaa elämä olikaan. Lomallekaan ei tehnyt mieli kun ei ollut rahaa.
Majuri Sulo Armas Remes ajatteli että hänen puolestaan kolmas maailmansota voisi syttyä vaikka heti. Siitä vaan! Sota ratkaisisi kaikki hänen ongelmansa. Sodan sytyttyä majuri komennettaisiin pioneeripataljoonan kärjessä rintamalle… murrostettaisiin, sulutettaisiin, viritettäisiin metsät ja tiet miinoja täyteen, rakennettaisiin hyökkäysuria ja siltoja. Koko maailma palaisi. Kukaan ei silloin olisi kyselemässä, vieläkö majuri Remes ryyppäili. Sota polttaisi tuhkaksi kaikki rauhanajan typerät nöyryytykset. Majuri Remes tiesi että hän oli sotilas, peloton ja julma mies. Rauhallinen elämä tuhosi hänet.
Mutta kolmas maailmansota ei ikävä kyllä syttynyt sinäkään aamuna. Remes pakotti itsensä paneutumaan sotaharjoituksen suunnitteluun. Hänen käsialansa oli hoipertelevaa, hyökkäyslinjoista tuli tarkoitettua laajempia. Mutta olihan Lapissa tilaa nulikoitten juosta.
Majuri Remes ajatteli ottaa palkatonta virkavapaata. Jos saisikin olla vuoden poissa tästä kurjasta lävestä, puskajussipataljoonasta. Voisi mennä vaikka teknilliseen korkeakouluun suorittamaan jonkin arvosanan. Kyllä kai sitä vielä osasi lukea, vaikka kirjoittaminen olikin yhtä perkelettä. Ei osunut kunnolla kirjoituskoneen näppäimiin: etusormet juuttuivat kirjasinten väliin kun löi oikein lujaa. Majuri iski nyrkillä kirjoituskonetta. Kirjurin pelästynyt naama vilahti oviaukossa.
5
Majuri Sulo Armas Remes joi pomeranssiviinan loppuun, ja teki sitten sotilaallisen päätöksen:
– Minä lähden.
Hän soitti prikaatinkomentajalle ja pyysi virkavapaata. Vuodeksi. Teknillisessä korkeakoulussa harjoitettavia jatko-opintoja varten. Pioneerimajuri tarvitsi teknistä perustietoa nykyisinä nopean kehityksen aikoina. Oli kysymys Suomen turvallisuudesta sitä paitsi. Jos pioneeriaselaji jää kehityksessä jälkeen, miten silloin Suomelle tulevassa sodassa käy?
Eversti Hanninen ilahtui. Oliko juoppolalli lopulta tullut järkiinsä ja yritti parannusta?
– Minä puollan juttua. Mutta hoitele ensin sotaharjoitukset, sitten voit mennä.
– Kuule, kiitos herra eversti.
– Palkallisena sitä virkavapaata ei kuitenkaan voi antaa.
– En minä tässä kerjuulla[26 - olla kerjuulla – нищенствовать, просить милостыню] olekaan, sanoi majuri ja sulki puhelimen. Hän tunsi olevansa nyt täysissä voimissaan. Elämänmuutos oli tiedossa, tämä saastainen pataljoona jouti häneltä vuodeksi vaikka sotavankeuteen.
Remes toimi tehokkaasti. Hän laati nopeasti sotaharjoitussuunnitelmat, antoi ne kirjurille puhtaaksikirjoitettavaksi ja ryhtyi sitten järjestelemään perheasioitaan. Vaimolle, Irmelille, jolta oli tapana pimputella perintöflyygeliä, hän sanoi:
– Se myydään. Saat matkustaa vaikka Espanjaan. Osa rahoista annetaan tytöille. Sotaharjoitusten jälkeen puhutaan lisää.
– Flyygelistä saatiin 14 000 markkaa. Rouva Remes lensi oitis Espanjaan, ja majuri itse keskittyi sotaharjoitussuunnitelmien loppuunsaattamiseen, sekä jokseenkin ahkeraan juopotteluun.
Koitti heinäkuu, kuumana ja sotaisena. Pataljoona kuormattiin rautatievaunuihin. Junaan liitettiin upseereille henkilövaunu, ja sitten lähdettiin kolkuttelemaan kohti pohjoista. Junassa Remes joi ja lauloi.»Tää on viimeinen taisto», hän kajautteli. Kukaan ei nukkunut vaunussa koko yönä.
Aamulla pataljoona kuormattiin Rovaniemellä autoihin. Majuri Remes raahautui nelivetoiseen maastoautoon, jota ohjasi alikersantti Säntälä. Poika sai käskyn ajaa ensimmäiseksi Rovaniemen viinakauppaan. Sieltä ostettiin puoli kuormallista pomeranssilla maustettuja viinoja, ja sen jälkeen kärryn keula usutettiin kohti pohjoista.
Sotaharjoitusalueeksi oli valittu Pallastunturin itäpuoliset asumattomat erämaat. Majuri Remeksen alkuperäisiä sotasuunnitelmia oli monin tavoin käpälöity, mutta harjoitusten perusasetelma oli sentään säilynyt. Sen mukaan taistelevia osapuolia oli kolme eikä kaksi kuten normaalisti sodissa. Oli siis sinisiä ja keltaisia ja niitten lisäksi vielä vihreitä. Siniset olivat suomalaisia, keltaiset venäläisiä ja vihreät länsiliittoutuneita. Majuri Remeksen jalkaväkipataljoona oli sinisiä eli suomalaisia.
Remeksen suunnitelman alkutilanne oli seuraavanlainen: Varsovan liiton ja Naton joukot ottavat yhteen tavanomaisilla aseilla Suomen maaperällä, ja mukaan kiiruhtavat myös suomalaiset joukot tarkoituksenaan häätää molemmat hyökkääjät takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Kyseessä oli siis eräänlainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Harjoituksen tarkoituksena oli selvittää, miten kolmikeskeiset sotatoimet Lapissa käytännössä menestyivät. Koska osapuolia oli näin monta, tarvittiin laajoja harjoitusalueita, ja Pallaksen itäpuoliset erämaat sopivat tarkoitukseen hyvin.
Majuri Remes ajoi jeepillä Puljuun, kahdensadanviidenkymmenen kilometrin päähän Rovaniemeltä. Siellä oli joukkojen keskitysalue ja sinne perustettiin sotaharjoitusten komentopaikka. Majuri Remes ei siellä viihtynyt, sillä Puljuun oli tulossa liuta everstiluutnantteja, muutama eversti ja kaksi kenraalia. Niitten kyylien silmissä ei sopinut keikoilla juovuksissa.
Niinpä majuri Remes käski alikersantti Säntälän ajaa jeepin kahdeksan kilometriä Puljusta länteen, metsäautotietä pitkin Siettelöselkään, jonne hän perusti pataljoonan komentopaikan. Joukkueteltta kohotettiin pienen hiekkaharjanteen kylkeen, kaksi varusmiestä sai tehtäväkseen tappaa teltasta sääsket, ja sitten teltan lattialle leviteltiin vaahtomuovialustoja nukkumasijoiksi. Majuri ryypiskeli pomeranssiviinaa, ja hyvissä ajoin iltapäivällä hän oli jo sammunut. Aamulla kahdeksan maissa komppanianpäällikkö, kapteeni Ollinkyrö herätteli komentajan.
– Herra majuri. Puljutunturin suunnasta on tiedustelujen mukaan tunkeutumassa keltaisia joukkoja arviolta divisioonan verran. Samaan aikaan lännestä Raattaman kautta etenee vihreitä joukkoja tarkoituksenaan kohdata keltaiset Vitsikkokasken Pokkuvaarassa, jossa on siis odotettavissa raju taistelu, kun otetaan huomioon että molemmilla osapuolilla on käytettävissään suuret määrät maastoon tottuneita joukkoja.
– Entä sitten, urahti kohmeloinen majuri.
– Meidän yksikkömme tehtävänä on seurata taistelun kulkua ja sulkea tappiolle jäävän osapuolen pakeneminen siten, että voittoisat joukot voivat kaikessa rauhassa tuhota ne. Sitten pataljoonamme käy hyökkäykseen taistelun heikentämää voittajaa vastaan. Suunnitelman mukaan se tapahtuu ylihuomenna. On mahdollista että vihollinen yrittää perääntyä idässä Puljutunturin suuntaan ja sen taaksekin, tai toinen vihollinen lännessä Salankiselän maaston kautta Raattamaan ja sieltä tiestöjä pitkin Muonioon.
